Photography
16 de diciembre de 2011
El atractivo de comer en Hondarribia, por la excelencia de su cocina, empezó a cimentarse hace más de ochenta años, cuando Olegario Jáuregui abrió el Hotel Jáuregui y los aromas de sus guisos se expandieron por todo Gipuzkoa y traspasaron con facilidad el cauce del río Bidasoa. Sentarse en el gran comedor y terraza del primer piso fue sinónimo de sibaritismo y buen gusto, y muchos recorrían kilómetros para degustar
las creaciones del excelente cocinero, como aquellos inolvidables ‘huevos pochés’.
Últimamente, el atractivo va creciendo, pues además del centenar de establecimientos abiertos al público, todo son galardones para nuestros cocineros, que
destacan en cuantos concursos culinarios participan, sean pinchos,
cazuelitas, cocina medieval …
Este libro ‘La cocina de Hondarribia. De ayer y de hoy’ consta de dos partes, la primera es un relato de la visión personal de Juan José Lapitz, su autor, a través de archivos, documentos y relatos (sobre todo de su padre, Perico) de la evolución del hecho de comer, desde 1900 a nuestros días, de la transformación de merenderos en restaurantes, de la agricultura y las distintas artes de pesca, como la ‘txinga’, prohibida en 1926, y practicada hasta 1955, de los viejos hoteles desparecidos y recreados por excelentes acuarelas de Javier Sagarzazu,
las costumbres culinarias según el calendario festivo y un buen número de anécdotas.
La segunda parte de mi libro es la recopilación de las recetas que han confeccionado los más destacados cocineros que hoy ejercen en Hondarribia, que se han sumado a la promoción de la restauración de este lugar privilegiado. Las recetas vienen ilustradas por fotografías a todo
color de Peter Andberg.
El libro está prologado por el periodista hondarribiarra Javier de Aramburu, muy ligado vía familiar a la Gastronomía; está impreso también en Hondarribia, en Ondarribi Grafikagintza, y ha contado con la colaboración de la Asociación de
Hostelería de la ciudad.
Un vikingo contempoeráneo en el pueblo donde antaño recalaron sus ancestros.
La mirada de Peter penetra en los recónditos rincones del extremo de la Costa Vasca, acaricia el río y se hunde en la bahía donde la corriente muere entre las sombras del sagrado Larrun y el mágico Jaizkibel.
Hondarribia, Onyarbi, Fuenterrabía: Diferentes nombres para un pueblo con distinción de ciudad y que tantas veces ha sabido levantarse tras ser asediádo.
Un paraje sereno para poder disfrutar de los grandes placeres que aportan las pequeñas cosas, de la exquisita comida, de los magníficos paseos y de las visitas a los diversos estratos de un mundo, donde colores, olores, turistas, caseros y pescadores vienen y van a su antojo, al igual que las caprichosas aguas de la costa que se escapan y regresan fluyendo al ritmo de la luna.
Los bañistas de la playa, el faro, el casco histórico, las casas de la Marina y los tenaces barcos del puerto... todos protegidos por la Virgen de Guadalupe desde lo alto del Jaizkibel de cuyas sorprendentes formaciones rocosas, sus sombras, extraños árboles y calas dibujan el contorno del final de los Pirineos.
De repente, la serena calma puede convertirse en ebullición de la viva cultura de la tierra con sus fiestas y deportes tradicionales, y otras variopintas manifestaciones de la alegre existencia que bordea el Bidasoa y que a su vez diluye la maciza frontera uniendo las dos orillas del rio convirtiéndolo en el eterno reflejo de un pueblo
Lahja maailmalle. Pikkujättiläinen. Vain kerran valovuodessa aukeaa paketti, josta koiraihmisten iloksi pyörähtää tällainen takkuinen karvapallo elämän syliin.
Nyt Gus vihdoin on täällä.
Pieni koira suuressa maailmassa... Vesihiisi ja rantaleijona, karvamaasturi, näkymättömien porttien väsymätön vahtikoira käyskentelee huoletta jättimäisten kummajaisten ihmeellisessä valtakunnassa. Gus on aina ihan Gus ja joskus vielä enemmänkin:
verrattoman vilkas,arvokkaan utelias ja ehdottoman onnellinen.
Gusin matkaa maailman halki ikuisti Peter, joka juoksuttaa Iberian petoa aurinkoisina päivinä Hondarribian, Helsingin, Hailuodon ja Hangon maisemissa. Gusilla ja Peterillä on paljon yhteistä: he ovat vähän hulluja, vapautta rakastavia seikkailijoita
ja ystäviensä ystäviä.
Markkinatorien kestokulkuri
Kuppi kuumaa kaakaota talvella
Yötähti kesätaivaalla
VILLAKOIRAN YTIMESSÄ
on villakoiranomistajien yhteisteos,
joka sukeltaa villakoiran sisimpään:
siihen iloiseen, vilpittömään ja
rakastettavaan perusluonteeseen,
joka tuo ripauksen riemua
jokaiseen päivään
ja jokaiselle ihmiselle, joka saa
jakaa elämänsä villakoiran kanssa.
Kirja on täynnä sympaattisia,
humoristisia, liikuttavia ja
persoonallisia kuvia ja
tekstejä ihmisen parhaasta villaisesta
ystävästä sadan ja yhden villakoiran
omistajan lähettämänä.
Kun villakoira on
kerran käpertynyt kainaloosi ja
painanut tassun kädellesi, et
enää voi elää ilman sitä.
MÄYRÄKOIRA- pieni jättiläinen on
koottu mäyräkoiriin hurahtaneiden
kuvista ja tarinoista. Tunnettuahan on,
että tuo pieni ovela makkara kietoo
hetkessä palvelijansa tassunsa
ympärille eikä paluuta ole.
Mäyräkoiran egolle ei löydy
vertaistansa ja huumorintajua
on palvelijalta pakko löytyä.
Kerran mäyräkoira, aina mäyräkoira.
Ystävä,
On varmasti monta tapaa tajuta,
että kaiken ytimessä on rakkaus.
Kohtalon ivaa, että sen tajuamiseen
tarvitaan saman rakkauden
vastustamaton menettäminen.
Minulle tämä valkeni kun olin töissä
mielisairaalana toimineen
Lapinlahden parantolan tiloissa.
Isä riutui silloin toisessa sairaalassa.
Mahtava mies oli kuihtunut
melkein muistoksi vain.
Tiesin, että oli kysymys päivistä.
Tiesin myös pian menettäväni koirani
Gusin, joka oli uskollisesti
seissyt rinnallani
viisitoista vuotta, usein
ainoana seuranani.
Mahtoivatko he, isä ja Gus,
itse tietää sen?
Tuntui raskaalta yksin tietää.
Historiallisen sairaslaitoksen
rakennukset tuntuivat tietävän.
Niiden alastomiksi kuluneet,
alakuloiset piirteet näyttivät kantavan
potilassukupolvien lannistumatonta,
turhaksi tiedettyä toivoa.
En usko, että kohtalo
oikeasti olisi ivallinen,
mutta kuka nyt jaksaa aina olla
ikävien uutisten tuojana?
Minun puolestani pöydälle
ei jää mitään perusteita olla katkera.
On vaikea sanoin
kuvata sitä luopumisen,
lopun, loittonevan
lämmönlempeää ja
helpottunutta hyväksyntää,
ihmisyyden häviämätöntä hymyä.
Toivon että tämän kirjan kuvat ja
kuvatekstit tekisivät sen puolestani.
Rakkaudella,
Peter Andberg